Väärässä kehossa

Jotkut varmasti jo tietävätkin sen, että tunnen olevani väärässä sukupuolessa. Todellisuudessa olen tiennyt sen lähes aina. Uskaltauduin juuri tulemaan ulos kaapista, joka oli minulle todella hankalaa. Pelkäsin, että menetän kaiken mitä minulla oli, että minut hylättäisiin kokonaan, halveksittaisiin, vihattaisiin, heitettäisiin kadulle ja jätettäisiin oman onnen nojaan. Tämän asian ottaminen esille tuntui todella pahalta. Tuntui kuin pettäisin kaikki mahdolliset odotukset, mitä minulta voitaisiin odottaa. Esitin muiden mieliksi sitä mitä en ollut. Tunsin itseni ahdistuneeksi, mutta yritin sinnitellä, mutta en jaksanut näytellä enää mitä en ollut. Voimat siihen olivat lopussa ja tunsin itseni masentuneeksi ja ahdistuneeksi. 
Olen aina ollut kiinnostunut sekä miehistä että naisista, jolloin minut luokitellaan mitä todennäköisemmin bi-seksuaaliksi. Se ei minua haittaa, enkä häpeä sitä yhtään. Minulla on ihana tyttöystävä, joka tukee minua päätöksissäni ja hän oli oikeastaan se, joka sai minut jälleen jaloilleni, kun en jaksanut enää. Olemme olleet nyt hieman yli kahdeksan kuukautta yhdessä ja se tuntuu aivan mahtavalta, upealta, en voisi olla onnellisempi hänen kanssaan. Hän on ainut, jota rakastan ja keneen voin luottaa täysin. Jos yritän luottaa muihin, se tuntuu vain pahalta. Tuntuu kauhealta, kun yksi ihminen voi kadottaa luottamukseni muita kohtaan. Haluaisin luottaa ystäviini, läheisiini ja muihin ihmisiin, mutta en voi luottaa enää keneenkään täysin. Tämä saa tuntemaan oloni turvattomaksi ja todella orvoksi.
Olen tarkkaillut jo pitkään sukupuolineutraaleja nimiä ja juuri sain löydettyä sopivan nimen, jota voisin kestääkin. Tuntuu pahalta vaihtaa nimeni johonkin toiseen, mutta aina kun kuulen nykyisen nimeni, se sattuu liikaa. Lähes kaikki kutsuvat minua nyt nimellä, jonka menen vaihtamaan. Toivon vain, että maistraatissa he hyväksyisivät uuden nimeni johon olen vaihtamassa nykyisen nimeni.
Elämäni on ollut tähän mennessä kuin lasinsirujen päällä kävelemistä. Askeleeni ovat olleet epävarmoja ja tuskallisia. Nyt olen saanut itseäni niskastani kiinni, sillä en aio enää elää vain muiden mieliksi. Elän elämäni aivan kuin itse haluan, sellaisena kuin haluan. Jos joku ei ymmärrä sitä tai hyväksy päätöstäni, hän ei ole välittänyt minusta tähänkään mennessä oikeasti. Hän, joka minua ymmärtää ja tukee päätöstäni, myös tukee minua. Hän ei pyydä minulta mahdottomia tai käske minun vain elää niin, etten häpäisisi muita. Ei, olen kyllästynyt siihen. Kukaan ei voi pyytää minulta mahdottomia, ei enää. 
Kerroin ensimmäisenä tilanteestani muutamalle ystävälleni ja tyttöystävälleni. Uskoin, että he ymmärtäisivät tilanteeni. Kesti aikansa, kunnes sain kerrottua asian seuraavaksi isosiskolleni. Hän ymmärsi minua ja tuki päätöstäni. Tunsin oloni hieman helpottuneemmaksi. Kun kerroin asiasta vanhemmilleni, pelkäsin, että juuri se mitä olen eniten pelännyt, tulisi toteen. Kesti jonkin aikaa, kunnes vanhempani vastasivat minulle. Kerroin heille tilanteeni ja sen, etten tuntenut olevani oikeassa kehossa, tunsin oloni ahdistuneeksi ja vihasin itseäni juuri sen takia, miksi olin syntynyt, halveksin itseäni. Kerroin myös sen, etten jaksaisi tätä enää, että aikoisin tehdä asialle jotakin. Vastaus tähän oli positiivinen, mutta se kesti vain oman aikansa. Nykyään isäni ei oikein halua kuunnella minua, kun haluaisin puhua enemmän hänen kanssaan, äidilleni taas on samantekevää, mitä menen tekemään. Jotenkin tuntui siltä, että olin todellakin pettänyt heidän odotuksensa ja luottamuksensa. Nykyään en ole enää varma, mitä he ajattelevat minusta. Se pelottaa hieman, mutta olen kuitenkin ymmärtänyt sen, että heillä menee varmasti aikaa tottua ajatukseen. Toivon vain, että he tottuvat siihen, sillä en halua menettää vanhempiani. Välitän heistä aivan liikaa ja toivon myös, että he välittävät minusta yhtä paljon. 
Aion mennä puhumaan lääkärille tilanteestani ja toivon, että pääsen tutkimuksiin mahdollisimman pian. Haluaisin aloittaa hormonihoidon, mutta sen päättävät muut, en minä. *huokaus* Haluaisin aloittaa prosessin kohti oikeaa minääni, mutta siihen menisi oma aikansa. Tiedän sen, mutta olen valmis ihan mihin tahansa, vaikka joutuisin tekemään kaikenlaisia asioita, peruuttamattomia sellaisia. Haluan vain, etten olisi enää ahdistunut ja en kuvottaisi itseäni tällaisena väärässä kehossa olevana poikana, millaiseksi tunnen itseni. Ymmärrän viimein tilanteeni täysin, ymmärrän sen, että voin menettää minulle rakkaat ja tärkeät ihmiset. Saatan satuttaa heitä, mutta tämä on minun elämäni, minun päätökseni. Elän elämäni itse itseni vuoksi, en heidän tai kenenkään muun. Suurin toiveeni on, että saan elää elämäni selaisena kuin tunnen ja että pääsisin oikeaan kehoon. Muuta en toivo, paitsi sen, että kaikki ymmärtäisivät tilanteeni, eivätkä halveksisi minua päätösteni vuoksi. 

Kerran koettu, osaa myöhemmin

Onko teille käynyt koskaan mitään vastaavaa? Myönnän, että eilen odotellessani tyttöystävääni kotiin, minulla oli todella tylsää ja aika meni pitkäksi. Tekemisen puute iski ja päätin aloittaa katsomaan Sekaiichi Hatsukoi sarjan alusta animena. Sen katsottuani luin muutaman mangan samasta aiheesta ja kuuntelin kaiken sen lisäksi vielä alku- ja lopputunnareiden pitkiä versioita. Loppuaika meni kuin itsestään. Menin hakemaan tyttöystävääni juna-asemalta, joka oli juuri tulossa Gazen keikalta. Menomatkalla huomasin kuitenkin ihan vahingossa kahden miehen puuhastelun autossaan, jota ei ehkä kannattaisi kertoa enempää ettei muille tulisi niin kovia traumoja kuin minulle. Minun siis ei ollut edes tarkoitus katsoa autoonpäin, se vain lipsahti kun jouduin muutenkin kävelemään siitä ohi. 

Odottelin juna-asemalla noin 20 minuuttia, miettien vain sitä, että mikä se outo tunne oli kesken musiikin kuuntelun. En koskaan aiemmin kyseistä tunnetta ole tuntenut, joten en osannut edes kuvailla sitä tunnetta itsellenikään. Olin hieman omissa maailmoissani ja säikähdin kuulutusta, joka kuului kun odottamani juna oli saapumassa raiteelle, jonka vieressä odotin. Loppuilta meni lähes kokonaan jumittaessa kun päästiin takaisin juna-asemalta. Oikeastaan en ollut edes varma, miksi jumitin. 

Heräsin tänään kun minut tultiin herättämään. Kasvoni lehahti punaiseksi ja mutisin kai jotain, mutta en muista mitä. Olin kai vielä niin unessa. Hävetti tosin, koska se uni tuntui jotenkin oudolta. Huoh, tämän siitä saa kun katsoo jotain ennen kuin on menossa nukkumaan. ////

Tälle päivälle ei ole oikein ihmeellisempiä suunnitelmia, joten saa nähdä mitä päivä tuo taas tullessaan. Seuraavaan kertaan!

Tunneryöpyt

On jotain niin sekalaisia tunnetiloja, että en voisi kestää niitä yhtään. Jatkuvasti saan olla huolissani ystävistä, läheisistä/perheestä ja etenkin _tyttöystävästäni_! Suojelunhalu iskee jopa kaupungilla, jos joku jonne tai muu vastaava limainen otus tulee ja katsoo tyttöystävääni sillä silmällä. Huolestun, jos hän on kipeänä tai jotain. Mitähän hän minusta mahtaa ajatella? Jos joku tietää Karin sarjan, olen välillä kuin Karinin isä Henry itse Karinia kohtaan. Teen kaikkeni, että pikku kullannuppuni olisi turvassa ja hyvissä voimissa. Uusi cossi-idea vai? Kyllä, haluaisin cossata Henryä teini-ikäisenä, joten lisäänpä senkin cossilistalleni. Cossilistaani koristaa jopa 51 hahmon nimi ja turha luulo jos luulette, että se lista loppuisi hetkeen. Itse ymmärsin sen, kun ensin halusin cossata vain toista kymmentä hahmoa, jotta minulla riittäisi aika ja kaikki muut hommat, mutta sitten saan itkeä verta kun huomaankin, että cossilista kasvaa kasvamistaan.

Viikonloppu menee sunnuntain kohdalla varmaan pohdiskellessa elämän jännittäviä asioita Routalemmen tapaan, kun rakkaani menee Gazen keikalle. Minua se ei oikeastaan haittaa, kunhan vain minulla on mahdollisuus pommittaa joko tekstiviesteillä tai soitella ennen keikkaa ja mahdollisesti vielä tämän kotimatkalla, miten menee, onko hän hengissä jne. Ja kyllä rakkaat lukijat, olen ylihuolehtivainen kummallinen transu otus, joka heti huolestuu, jos omalle rakkaalle käy jotain ja jos en saa olla mukava katsomassa, että kaikki hänellä on ok, niin sitten otan puhelimen ja silloin alkaa välitön pommitus. Otetaan esimerkiksi yhden viikonlopun miitti, mihin hän meni. Saatoin hänet juna-asemalle, palasin takaisin "kotiin" ja hetken päästä ambulanssi kulkee samaan suuntaan mihin tyttöystäväni lähti. Reaktio: "Ei kai se juna nyt jo raiteiltaan lähtenyt?!" En muista mikä oli tyttöystäväni reaktio, mutta mahtoi nauraa ainakin sisäisesti. ^//^'

Joskus vaan tulee mielikuvia niistä hetkistä tai asioista, mitkä haluaisi unohtaa. Jos en ole niiden takia "läsnä" maanpinnalla, yleensä joku tulee huitomaan kättään kasvojeni eteen tai tökkäämään poskeeni, että olenko taas ajatuksissani. Kyllä, olen joskus mietteliäs, mietin usein menneisyyttä, vaikka siihen ei olisi tarvetta, mutta yleensä mietin eniten tulevaisuutta, sillä eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka kävisi kaupassa ja yhtäkkiä kun jonottaisi kassalle, olisikin jo välikohtaus käynnissä. Sellaisia onneksi tapahtuu kuitenkin harvoin.

Postaus saa tällä kertaa jälleen loppunsa näihin viimeisiin lauseisiin. Toivottavasti ymmärsitte mitä tässä postauksessani hain takaa ja yritän toivoa veristen kyynelteni takaa, ettei tämä olisi ollut teille kuin iltasatu ennen kuin menisitte nukkumaan. Seuraavaa postausta odottelemaan! (:

Kaikkea diipadaapaa

Viimein sain blogin luotua, vaikka minun olisi pitänyt luoda se jo periaatteessa aikoja sitten, mutta laiskuus taisi iskeä aika moneenkiin otteeseen. Ensimmäinen juttuni täällä saattaa olla hieman kankea tai jotain, sillä olen vasta aloittelija tässä hommassa. Älkää siis ottako heti keihäitänne ja muita aseitanne esiin, vaan antakaa minun nyt yrittää ensin jotain ovelaa ja valmistautua myös siihen, että saan tuhat mursua niskaani taivaalta. 

Luulisin, että päivän jäljiltä ollaan ihan suht hengissä, vaikka vähän on kertynyt tuota univelkaakin. Valvon nykyään melko pitkään ja herään todella aikaisin, joka selittää myös sen, miksi rakas ja ihana tyttöystävänikin huomauttelee siitä, että minulla näyttäisi olevan vähän univelkaa. Pakko myöntää sekin, että nukkumatti on vienyt minut nyt lähiaikoina untenmaille silloinkin, kun ei pitäisi. Esimerkiksi kesken elokuvan. 

Tarkoituksenani on siis tässä blogissa käsitellä enimmäkseen aiheita, jotka liittyvät perus kuulumisiini, cosplay-tapahtumiin, otaku hössötyksiin ja ylipäätänsä siihen, ollaanko sitä vielä elossa vai ei. 

Näin loppuun haluaisin sanoa vielä, että toivon kovasti, että pidätte blogistani. Olisi se sitten ihan aloittelija otuksen tasoista tai ei. Vaikutan ehkä joidenkin mielestä kunnon pullamössötaikinalta, mutta todellisuudessa olen aivan muuta. Ehei, en ole pullamössöä tai muutakaan kummallista löysää mönjää. Olen cosplayta harrastava pieni karvainen otus ja olen ylpeä siitä! (: